Samalla tavoin rottarodin
ulkonäölle on tyypillistä rähjäinen ulkonäkö, viimeistelemättömyys ja ruosteisuus,
se on asenteeltaan agressiivinen ja epäsosiaalinen. Rottarodin lähtökohtana on usein
20 -40 -luvun auto, tosin alkuperäisestä ajoneuvosta on jäljellä usein lähinnä
hahmo. Koria on usein muokattu vahvasti, katon korkeutta on laskettu, sisutus
on repaleinen tai sen sijalla on lähinnä muutama selkänojallinen jakkara. Moottoria
ei ole piilotettu konepellin alle, vaan se on julkeasti esillä ja rätisee
täysin vaimentamattomien pakoputkiensa kautta, aiheuttaen kadulla vähintäänkin
hämmennystä. Rottarodi näyttää myös varsin turvattomalta, verhoilematon
sisustus repii kolaritilanteessa matkustajat viipaleiksi eikä jalankulkijoilla
ei ole mitään mahdollisuutta selviytyä mahdollisessa yliajotilanteessa, toisin
kuin pullamaisten nykyautojen kanssa.
Rottarodilla on suomalainen vastine, se on yhtä rajusti
muokattu ajoneuvo mutta uudempaa, ehkäpä 50-70 -lukujen mallia. Epämääräisestä,
vinosta tai takakenoisesta, jouset lintassa olevasta asennostaan autot saivat
lempinimen ”lintta”, tai parhaimmillaan ”sikalintta”. Olennaista oli, että
ajoneuvo oli keskivertokansalaista hämmentävä, sen rakentamista motivoi vahva
hätkähdyttämisen tarve. Linttaan liittyy vahvasti yhteisöllisyys, saahan
tilavaan, vaikkakin ehkä matalaan autoon mahtumaan mukaan paljon kavereita. Rottarodi
tai lintta on siis asenneauto ja sellaisena sitä voi verrata vaikka
rock-musiikkiin, tai ehkäpä pikemminkin punkiin. Molemmille on yhteistä vahva
itse tekemisen ja itseilmaisun henki, epäilemättä myös hauskanpito, jossa
ulkopuolisten kritiikillä ei ole mitään merkitystä. Toisaalta hyväksyvä
nyökyttely oman porukan kesken arvostetaan korkealle.
Kuvat: Kimmo Lahtonen
Suomessa linttahenkisiä autoja ilmestyi cruisingeihin
jo 80-luvulla. Custom-ajattelua ilmensi
se, että autojen piti olla matalia ja tähän päästiin sekä jousia katkaisemalla,
että kattoa madaltamalla eli choppaamalla. Tärkeää oli, että ajoneuvolla pääsi
matkaan, siksi ulkonäköön liittyvät muokkaukset eivät korostaneet sen
kauneusarvoja, pikemminkin päinvastoin. Auton ulkonäköön suuresti vaikuttava
renkaiden ja vanteiden tarkka valinta jäi toisarvoiseksi, riitti että alla olevat
pyörät olivat pyöreät. Budjettihenkistä ajattelua korosti se, että auto oli
yleensä neliovinen, parhaassa tapauksessa farmarimallinen ja tuntuu siltä, että
vuosien 1961 – 64 -malliset Chevroletit olivat hyvin suosittuja.
Mattaväri nopeutti uuden sukupolven rakentajien pääsyä kadulle
Eräs ensimmäisiä rotta-autoja maassamme oli 80-luvun
puolivälissä valmistunut Billy Laitilan Packard ”Junkyard-K”, joka ironisen
nimensä mukaisesti oli romuttamo-kustom, osat haalittiin mistä löydettiin. Packardin rakentaminen eroaa kuitenkin
linttakulttuurista ratkaisevasti siinä mielessä, että tekijöillä oli selkeä käsitys klassisen kustom-auton mittasuhteista ja ilmeestä, puhumattakaan
siitä, että he valitsivat autoon myös valkosivuiset renkaat custom-pölykapseleineen. Packard oli maalattu
mattaväriseksi, niin kuin useat sen jälkeen syntyneet lintta-autotkin.
Mattavärisyys ei tuolloin välttämättä kuitenkaan ollut lopullinen tavoite, vaan
välivaihe kohti lopullista viimeisteltyä pintaa.
Mattapintainen väri ei ollut sattumanvarainen valinta,
sillä hot roddingin ja customrakentamisen historian tuntevat harrastajat tiesivät
että jo 40-luvun rakentajat USA:ssa ajelivat autoilla joissa oli mattapintainen
maali. Tämä johtui yleensä siitä, että autot olivat jokapäiväisessä käytössä ja
rakentaja eteni työssään rahavarojensa mukaan, maalaus oli kallista ja siksi se
sai odottaa pitkään. Suomessa historian tuntevia harrastajia oli 80-luvulla jo useita,
eräs heistä oli Petri Hälvä joka 80-luvun ensi puoliskolla rakensi itselleen vuoden
1962 Pontiac Grand Prix- hardtopin. Hän valitsi autoonsa tarkoituksella
mattapintaisen punertavan värin, kunnioittaen näin vanhaa perinnettä, siitä huolimatta että auto oli viimeistelty. Valintaa
kummeksuttiin puritaanipiireissä, mutta kustomautoharrastajat peukuttivat sille
vahvasti.
1980-luvulla ajoneuvon rakentelussa tavoitteena oli aikaansaada
viimeistelty ja ”kaunis” auto, tapahtumissa näki harvoin mattavärisiä, ”keskeneräisiä”
ajoneuvoja. Kulunut alkuperäisväri saattoi koristaa ajoneuvoa, joka oli ”pelastettu”,
eli elvytetty liikenteeseen pitkän seisonnan jäljiltä, mutta jonkinlainen
kirjoittamaton tavoite oli saada sekin uudelleenmaalattua. Mattavärisyys antoikin
nyt mahdollisuuden päästä nauttimaan ajamisesta, vaikka ajoneuvo oli vielä
keskeneräinen. Keskeneräisyydestä tuli hyväksyttyä mattavärin kautta ja se
osaltaan antoi 80-luvulla aikuisuuteen kasvaville, toisen sukupolven
harrastajille, mahdollisuuden päästä liikenteeseen persoonallisella ajoneuvolla
hiukan pienemmällä rahamäärällä.
Aivan kuten punkia soitettiin
amatööripohjalta, rakennettiin ajoneuvojakin itseopittujen tietojen ja
vaatimattomien olosuhteiden puitteissa.
Rat Rod and "Lobsider"
The "rat rod" has remained amazingly
fashionable throughout the 2000s. There are different views on the origin of
the name, but a strong guess is that the style refers to the ”rat bike”.
Typical of this is the rough appearance and the various sloppy mechanical
solutions that keep the bike in traffic. Usually this is done by using spare
parts which are not intended for the particular motorcycle brand in question or
for a motorcycle in general. The paint job is often flat, as it is easiest to
achieve with a spray can.
Likewise, the appearance of the rat rod is
characterized by its shoddy appearance, rust, aggressive and anti-social
attitude. Rat rod is often based on a 20's-40's car, although the original parts
are mostly replaced on something suitable. The bodywork is often heavily
modified, the roof height has been lowered, the interior is ragged, or is
replaced by shot seats. The engine is not hidden under the
hood, but is prominently displayed and shakes through its open exhaust pipes,
causing at least some confusion on the street. The rat rod also looks quite
unsafe, with its unupholstered interior splitting passengers into slices in
case of accident and pedestrians having no chance of coping with a possible collision,
unlike rounded modern cars.
The rat rod has a Finnish counterpart, a drastically
modified vehicle but a newer model, perhaps in the 50's and 70's. Because of
their sideways or rearward -leaning body stance, the cars got the nickname
"Lintta”, meaning roughly same as ”Lobsided”, or at the highest praise ”Beastly
Lobsided”… The point was that the vehicle
was confusing, and its construction was motivated by causing discomfort in the
eyes of average people. There is a strong sense of community in the ”Lintta”, to
get a lot of friends to fit in a spacious, albeit maybe a low car. So a rat rod
as well as Lintta is an attitude car and as such can be compared to rock music,
or perhaps to punk. They both share a strong spirit of self-expression, and no
doubt fun, where criticism from outside is irrelevant. On the other hand,
approving nods among your own crew is highly valued.
In Finland, low-cost Lintta’s appeared on cruising
nights already in the early-to-to mid 80s. Custom thinking was reflected in the
fact that the cars had to be low, and this was achieved by cutting the springs
and lowering the roof. The important thing was that the vehicle was kept on the
road, so the beauty related actions were not relevant, quite the contrary. The careful
choice of tires and rims, that most influential of the appearance of the car,
was of secondary importance, it was enough that the wheels were round. Budget
thinking was emphasized by the fact that the car was usually a four-door, at
best a station wagon, and it seems that the 1961-64 Chevrolets were very
popular.
Flat paint helped to grow the popularity of customizing and getting the vehicles on the road
One of the first rat cars in our country was Billy
Laitila’s Packard's 'Junkyard-K', which was completed in the mid-1980s,
ironically known as the scrapyard-kustom. However, the construction of Packard
differs radically from the Lintta-culture in the sense that the builders had a
clear understanding of the proportions, stance and appearance of the classic kustom
car. Not to mention the fact that the builders also chose whitewall tires with kustom
hupcaps. Packard was painted in a flat color, as were many of the subsequent Lintta-rides.
However, flat paint was not necessarily meant to be the final goal, but an
intermediate step towards the final finished surface.
Flat paint was not a random choice, as hobbyists with understanding
of history of hot rodding and kustom construction knew that as early as the
40s, builders in the US were driving cars with flat paint. This was usually due
to the fact that the cars were in daily use and the builder proceeded with his
financial resources, the painting was expensive and it was therefore a long
wait. In the 1980s, there were already many enthusiasts in kustom history in
Finland, one of whom was Petri Hälvä, who built the 1962 Pontiac Grand Prix
hardtop in the first half of the 1980s. He deliberately chose a flat rust-reddish
color for his car, thus respecting an old tradition even if the car was completely finished. The choice was bitterly
received by puritanists, but it was strongly thumbed up by kustom car
enthusiasts.
Indeed, in the 1980s, the goal of vehicle design was to
produce a finished and "beautiful" car, and at the shows were rarely
seen in flat painted, "unfinished" vehicles. A worn-out original
color may have adorned a vehicle that had been "salvaged", that is, returned
to road after a long standstill, but some sort of unwritten goal was to have it
repainted. The flat paint now made it possible to enjoy driving even though the
vehicle was still unfinished. The whole idea of using unfinished vehicle became
accepted through the flat color. In the 1980s it actually contributed to the
growth of second-generation Finnish car builders and enthuaists into a customized
ride for slightly less money.
Just as punk was played on an amateur basis,
vehicles were built with self-taught knowledge and modest garages.