Rottarodi ja Sikalintta - Rat Rod and "Lobsider"



”Rat rod” eli” rottarodi” on pysynyt muodissa hämmästyttävästi koko 2000-luvun. Nimen alkuperästä on erilaisia näkemyksiä, mutta vahva arvaus on, että tyylillä viitataan ”rat bike” -eli rottapyörään. Sellaiselle tyypillistä on rähjäinen ulkonäkö ja erilaiset vippaskonstit, joilla pyörä pidetään liikenteessä. Yleensä tämä tapahtuu käyttäen varaosia jotka eivät ole alun perin kyseiseen moottoripyörämerkkiin, tai ylipäätään moottoripyörään tarkoitettuja. Väri on usein mattapintainen, koska sellaisen aikaansaaminen spraymaalilla on helpointa.

 Samalla tavoin rottarodin ulkonäölle on tyypillistä rähjäinen ulkonäkö, viimeistelemättömyys ja ruosteisuus, se on asenteeltaan agressiivinen ja epäsosiaalinen. Rottarodin lähtökohtana on usein 20 -40 -luvun auto, tosin alkuperäisestä ajoneuvosta on jäljellä usein lähinnä hahmo. Koria on usein muokattu vahvasti, katon korkeutta on laskettu, sisutus on repaleinen tai sen sijalla on lähinnä muutama selkänojallinen jakkara. Moottoria ei ole piilotettu konepellin alle, vaan se on julkeasti esillä ja rätisee täysin vaimentamattomien pakoputkiensa kautta, aiheuttaen kadulla vähintäänkin hämmennystä. Rottarodi näyttää myös varsin turvattomalta, verhoilematon sisustus repii kolaritilanteessa matkustajat viipaleiksi eikä jalankulkijoilla ei ole mitään mahdollisuutta selviytyä mahdollisessa yliajotilanteessa, toisin kuin pullamaisten nykyautojen kanssa.



Rottarodilla on suomalainen vastine, se on yhtä rajusti muokattu ajoneuvo mutta uudempaa, ehkäpä 50-70 -lukujen mallia. Epämääräisestä, vinosta tai takakenoisesta, jouset lintassa olevasta asennostaan autot saivat lempinimen ”lintta”, tai parhaimmillaan ”sikalintta”. Olennaista oli, että ajoneuvo oli keskivertokansalaista hämmentävä, sen rakentamista motivoi vahva hätkähdyttämisen tarve. Linttaan liittyy vahvasti yhteisöllisyys, saahan tilavaan, vaikkakin ehkä matalaan autoon mahtumaan mukaan paljon kavereita. Rottarodi tai lintta on siis asenneauto ja sellaisena sitä voi verrata vaikka rock-musiikkiin, tai ehkäpä pikemminkin punkiin. Molemmille on yhteistä vahva itse tekemisen ja itseilmaisun henki, epäilemättä myös hauskanpito, jossa ulkopuolisten kritiikillä ei ole mitään merkitystä. Toisaalta hyväksyvä nyökyttely oman porukan kesken arvostetaan korkealle.


Kuvat: Kimmo Lahtonen

Suomessa linttahenkisiä autoja ilmestyi cruisingeihin jo 80-luvulla.  Custom-ajattelua ilmensi se, että autojen piti olla matalia ja tähän päästiin sekä jousia katkaisemalla, että kattoa madaltamalla eli choppaamalla. Tärkeää oli, että ajoneuvolla pääsi matkaan, siksi ulkonäköön liittyvät muokkaukset eivät korostaneet sen kauneusarvoja, pikemminkin päinvastoin. Auton ulkonäköön suuresti vaikuttava renkaiden ja vanteiden tarkka valinta jäi toisarvoiseksi, riitti että alla olevat pyörät olivat pyöreät. Budjettihenkistä ajattelua korosti se, että auto oli yleensä neliovinen, parhaassa tapauksessa farmarimallinen ja tuntuu siltä, että vuosien 1961 – 64 -malliset Chevroletit olivat hyvin suosittuja.


Mattaväri nopeutti uuden sukupolven rakentajien pääsyä kadulle





Eräs ensimmäisiä rotta-autoja maassamme oli 80-luvun puolivälissä valmistunut Billy Laitilan Packard ”Junkyard-K”, joka ironisen nimensä mukaisesti oli romuttamo-kustom, osat haalittiin mistä löydettiin.  Packardin rakentaminen eroaa kuitenkin linttakulttuurista ratkaisevasti siinä mielessä, että tekijöillä oli selkeä käsitys klassisen kustom-auton mittasuhteista ja ilmeestä, puhumattakaan siitä, että he valitsivat autoon myös valkosivuiset renkaat custom-pölykapseleineen.  Packard oli maalattu mattaväriseksi, niin kuin useat sen jälkeen syntyneet lintta-autotkin. Mattavärisyys ei tuolloin välttämättä kuitenkaan ollut lopullinen tavoite, vaan välivaihe kohti lopullista viimeisteltyä pintaa.

Mattapintainen väri ei ollut sattumanvarainen valinta, sillä hot roddingin ja customrakentamisen historian tuntevat harrastajat tiesivät että jo 40-luvun rakentajat USA:ssa ajelivat autoilla joissa oli mattapintainen maali. Tämä johtui yleensä siitä, että autot olivat jokapäiväisessä käytössä ja rakentaja eteni työssään rahavarojensa mukaan, maalaus oli kallista ja siksi se sai odottaa pitkään. Suomessa historian tuntevia harrastajia oli 80-luvulla jo useita, eräs heistä oli Petri Hälvä joka 80-luvun ensi puoliskolla rakensi itselleen vuoden 1962 Pontiac Grand Prix- hardtopin. Hän valitsi autoonsa tarkoituksella mattapintaisen punertavan värin, kunnioittaen näin vanhaa perinnettä, siitä huolimatta että auto oli viimeistelty. Valintaa kummeksuttiin puritaanipiireissä, mutta kustomautoharrastajat peukuttivat sille vahvasti.

Kuva: Janne Lepola

1980-luvulla ajoneuvon rakentelussa tavoitteena oli aikaansaada viimeistelty ja ”kaunis” auto, tapahtumissa näki harvoin mattavärisiä, ”keskeneräisiä” ajoneuvoja. Kulunut alkuperäisväri saattoi koristaa ajoneuvoa, joka oli ”pelastettu”, eli elvytetty liikenteeseen pitkän seisonnan jäljiltä, mutta jonkinlainen kirjoittamaton tavoite oli saada sekin uudelleenmaalattua. Mattavärisyys antoikin nyt mahdollisuuden päästä nauttimaan ajamisesta, vaikka ajoneuvo oli vielä keskeneräinen. Keskeneräisyydestä tuli hyväksyttyä mattavärin kautta ja se osaltaan antoi 80-luvulla aikuisuuteen kasvaville, toisen sukupolven harrastajille, mahdollisuuden päästä liikenteeseen persoonallisella ajoneuvolla hiukan pienemmällä rahamäärällä. 

Aivan kuten punkia soitettiin amatööripohjalta, rakennettiin ajoneuvojakin itseopittujen tietojen ja vaatimattomien olosuhteiden puitteissa.


Rat Rod and "Lobsider"


The "rat rod" has remained amazingly fashionable throughout the 2000s. There are different views on the origin of the name, but a strong guess is that the style refers to the ”rat bike”. Typical of this is the rough appearance and the various sloppy mechanical solutions that keep the bike in traffic. Usually this is done by using spare parts which are not intended for the particular motorcycle brand in question or for a motorcycle in general. The paint job is often flat, as it is easiest to achieve with a spray can.

 Likewise, the appearance of the rat rod is characterized by its shoddy appearance, rust, aggressive and anti-social attitude. Rat rod is often based on a 20's-40's car, although the original parts are mostly replaced on something suitable. The bodywork is often heavily modified, the roof height has been lowered, the interior is ragged, or is replaced by shot seats. The engine is not hidden under the hood, but is prominently displayed and shakes through its open exhaust pipes, causing at least some confusion on the street. The rat rod also looks quite unsafe, with its unupholstered interior splitting passengers into slices in case of accident and pedestrians having no chance of coping with a possible collision, unlike rounded modern cars.

The rat rod has a Finnish counterpart, a drastically modified vehicle but a newer model, perhaps in the 50's and 70's. Because of their sideways or rearward -leaning body stance, the cars got the nickname "Lintta”, meaning roughly same as ”Lobsided”, or at the highest praise ”Beastly Lobsided”… The point was that the vehicle was confusing, and its construction was motivated by causing discomfort in the eyes of average people. There is a strong sense of community in the ”Lintta”, to get a lot of friends to fit in a spacious, albeit maybe a low car. So a rat rod as well as Lintta is an attitude car and as such can be compared to rock music, or perhaps to punk. They both share a strong spirit of self-expression, and no doubt fun, where criticism from outside is irrelevant. On the other hand, approving nods among your own crew is highly valued.

In Finland, low-cost Lintta’s appeared on cruising nights already in the early-to-to mid 80s. Custom thinking was reflected in the fact that the cars had to be low, and this was achieved by cutting the springs and lowering the roof. The important thing was that the vehicle was kept on the road, so the beauty related actions were not relevant, quite the contrary. The careful choice of tires and rims, that most influential of the appearance of the car, was of secondary importance, it was enough that the wheels were round. Budget thinking was emphasized by the fact that the car was usually a four-door, at best a station wagon, and it seems that the 1961-64 Chevrolets were very popular.

Flat paint helped to grow the popularity of customizing and getting the vehicles on the road


One of the first rat cars in our country was Billy Laitila’s Packard's 'Junkyard-K', which was completed in the mid-1980s, ironically known as the scrapyard-kustom. However, the construction of Packard differs radically from the Lintta-culture in the sense that the builders had a clear understanding of the proportions, stance and appearance of the classic kustom car. Not to mention the fact that the builders also chose whitewall tires with kustom hupcaps. Packard was painted in a flat color, as were many of the subsequent Lintta-rides. However, flat paint was not necessarily meant to be the final goal, but an intermediate step towards the final finished surface.

Flat paint was not a random choice, as hobbyists with understanding of history of hot rodding and kustom construction knew that as early as the 40s, builders in the US were driving cars with flat paint. This was usually due to the fact that the cars were in daily use and the builder proceeded with his financial resources, the painting was expensive and it was therefore a long wait. In the 1980s, there were already many enthusiasts in kustom history in Finland, one of whom was Petri Hälvä, who built the 1962 Pontiac Grand Prix hardtop in the first half of the 1980s. He deliberately chose a flat rust-reddish color for his car, thus respecting an old tradition even if the car was completely finished. The choice was bitterly received by puritanists, but it was strongly thumbed up by kustom car enthusiasts.

Indeed, in the 1980s, the goal of vehicle design was to produce a finished and "beautiful" car, and at the shows were rarely seen in flat painted, "unfinished" vehicles. A worn-out original color may have adorned a vehicle that had been "salvaged", that is, returned to road after a long standstill, but some sort of unwritten goal was to have it repainted. The flat paint now made it possible to enjoy driving even though the vehicle was still unfinished. The whole idea of using unfinished vehicle became accepted through the flat color. In the 1980s it actually contributed to the growth of second-generation Finnish car builders and enthuaists into a customized ride for slightly less money. 

Just as punk was played on an amateur basis, vehicles were built with self-taught knowledge and modest garages.

Kommentit

  1. Good words again. One reason why car scene in here is lil different than States must be alcohol culture and drinking in car while cruisin'... That doesn't mean that if you drink in car you immediately have to ruin it, but 7 out of 10 that happens. Sad but true...

    VastaaPoista
  2. I wouldn't really generalize this, the scene is pretty widespread and those who has tendency to ruin their vehicles are a small minority. Truth is that cruising is group activity and some beers tend to be a part of having fun. But 98 % of the vehicle owners want to keep their vehicle in good order.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita! - Your comments are welcome!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä on kustomkulttuuri - What is Kustom Kulture ?

Särmää ja uhoa, tunnetta vai järkeä? - Edge and pretension, emotion or rational sense?