Taannoisen Japanin näyttelyn jäljiltä syntyi melkoinen määrä ajatuskuohuntaa, joka liittyi hurjaan rakennustyylien moninaisuuteen. Osa kohteista teki vaikutuksen erilaisuudellaan, osa taas jätti täysin kylmäksi, vaikka muutoksia ja tehoja oli vaikka muille jakaa. Tästä syntyi hiukan leikillistäkin pohdintaa, jonka kulminoituu särmän ja näyttämisen tarpeen eli uhon eroihin. Tiedän että tulen olemaan pulassa aiheen epämääräisyyden vuoksi, mutta mitäs siitä...
Jonkinlaisena tallifilosofina kun esiinnyn, huomaan välillä törmääväni asioihin, jotka ovat
pikemminkin koettuja, kuin järjellä ymmärrettyjä asioita. Olen jossain määrin
tunneihminen ja huomaan saavani ajoneuvoista, musiikista tai vaikkapa
kustomkulttuurin teoksista välillä kummallisia innostuksen kohtauksia, joita on
vaikea järjellä käsittää. Eräs tällainen vaikeasti määriteltävä asia on SÄRMÄ -käsite,
jota koetan hiukan avata ja ymmärtää. Sanakirjassa särmikästä kuvataan mm. arvaamattomaksi,
ehkä tässä yhteydessä sitä voisi kuvata odottamattomaksi ja jopa hiukan
yllättäväksi. Toki suurin osa ympärillämme olevasta ei sisällä sen enempää särmää kuin uhoakaan. Se on ihan hyvä juttu, sillä arki on tärkeä asia, se pitää maailman tolallaan!
Tavanomaisesta poikkeava voi tuoda särmää
Kustomkulttuurin tuotoksissa ja asenteessa on usein
piirteitä, jotka hakevat aiheestaan jotain keskiverrosta poikkeavaa.
Luultavasti siksi, että keskiverto on helppoa niellä, se ei pistele eikä tunnu
liian happamalta, se on helppoa sulattaa. Särmä aiheuttaa väristyksiä, se syntyy
silloin kun tekijällä on halu säväyttää ja jättää jälki, mutta ennen kaikkea hänellä
on näkemystä. Särmä syntyy siinä vaiheessa, kun tuttuihin tai totuttuihin
ratkaisuihin ei enää tyydytä.
Suoraviivaiset totutut valinnat (”enemmän, pitemmälle,
korkeammalle”) saattavat synnyttää voimakkaitakin tuotoksia, mutta tuloksena ei
ole särmää, vaan jotain uhon kaltaista. Uho voi syntyä voimasta ja
treenaamisesta, siinä ei välttämättä ole kuitenkaan mukana sitä pientä
erilaisuutta. Särmään tarvitaan kokonaisuuden ymmärrystä, tajua asioiden
välillä vallitsevasta keskinäisestä suhteesta ja harmoniasta. Harmoniaa ei pidä
ymmärtää tasaisen helppona ja sulavana, vaan pikemmin kokonaisuutena, jossa on
tasapainossa sekä mietoa, että tulista.
Toki voimalla ja särmällä saattaa olla hyvinkin tekemistä
keskenään, esimerkiksi moottorin tuottaman äärimmäisen voiman aikaansaaminen vaatii
tekijältään näkemystä, herkkyyttä, tietoa ja ehkäpä toisenlaista ajatteluakin.
Voiman ja suorituskyvyn lisääminen ovat kuitenkin samalla tasolla tapahtuvia
muutoksia. Mielestäni yhdellä tasolla liikkuminen ei kuitenkaan vielä riitä,
tehon rinnalle vaaditaan jokin poikkeava ominaisuus. Vaikkapa ulkoasuun
liittyvä ja mielellään vielä sellainen, joka ei noudata aivan samaa linjaa,
kuin suorituskykyyn liittyvät visuaaliset piirteet. Esimerkiksi kokonaan mustan
(uhoavan) maalauksen sijaan jotain kirkasta ja leikkisää.
Särmän kokemus on enemmän tunnetta kuin järkeä
Nyt mieleen tulee tietysti kysymys, mistä särmän tunnistaa?
Kysymykseen ei ole suoraa vastausta sillä särmä on ehkä enemmän tunteeseen kuin
rationaaliin ajatteluun liittyvä asia. Sen tuottama kokemus on hyvin
henkilökohtainen, eli vaihtelee kokijan oman historian ja ajattelun mukana. Hot
rod-autoissa tai customautoissa särmä ei ole aina rahalla hankittava huippuunsa
viritetty moottori, tai huippukalliit vanteet ja renkaat. Se on erilaisia
yhdistelmiä ja toisenlaista asioiden yhteen saattamista, tai sitten vain täydellistä
harmoniaa, jossa osat ja stance vain kerta kaikkiaan istuvat yhteen.
Särmän löytäminen vaatii
funtsimista ja ehkä jopa vähän lahjakkuuttakin. Lahjakkuus on kuitenkin harvoin
jotain sellaista, joka oikeasti saadaan syntymälahjana. Lahjakas ihminen on
sinnikäs ja hänellä on motivaatio oppia uusia asioita ja taustoittaa omaa
osaamistaan. Lahjakkuus vaatii perehtymistä ja asioiden katsomista monilta eri
kulmilta. Sitä voisikin kuvata loppumattomaksi innoksi perehtyä asioihin. Toinen
tärkeä särmän rakennustyökalu on tyylitaju. Sitäkään ei välttämättä osteta
rahalla vaan se on kokemuksen ja näkemyksen mukanaan tuomaa kykyä nähdä
ympäristössään pieniä asioita, joilla omaa persoonallisuutta voi ilmaista.
Rat Fink oli 60-luvulla särmikäs hahmo, koska se härnäsi
tuttua sarjakuvaikonia, Mikki Hiirtä. Ed Roth, Finkin väitetty luoja, oli niin
ikään särmikäs hahmo, hän yhdisteli sosiaalisesti hyväksytyn Mikin ja hunningolla
olevan rottahahmon yhteen. Syntyi jotain odottamatonta, hahmo aiheutti
vanhemmissa pahennusta ja kohderyhmässä, eli nuorissa, taas ihastusta. Roth oli
selkeästi ymmärtänyt molempien hahmojen olemuksen ja sekoitti tahallaan ne
uudeksi hahmoksi.
Tuttu vai särmikäs – vai tuttu ja särmikäs?
Tämän ajan kustomkulttuurin taiteilijoille ja käsityöläiselle
tyypillistä on tuttujen ikonien toistaminen. Niiden avulla istutaan hyvin
kustomkulttuuri-ihmisten joukkoon. Tutut hahmot ja teemat on helppo hyväksyä,
vaikka niiden taustalla saattaa olla aikanaan hyvinkin radikaaleja tai
särmikkäitä viestejä, niin kuin Rat Finkin takana oli. Tuttujen hahmojen kautta
merkitsemme itsemme ryhmään kuuluvaksi. Tätä samaa kuvastoa toistamalla ei
töihimme kuitenkaan synny välttämättä särmää, sillä liika toisto vesittää
viestin.
| Rat Fink by Jan-Olof Lundberg |
Särmikkyyttä löytyy usein nykyajan taiteesta, tosin se ei aina
keskustele hot roddarin maailmankuvan kanssa. Kustomkulttuurin teos saattaa
muuttua taiteeksi ihmisten mielissä, jos jokin teos tai rakennelma on niin
hienoa käsityötä, että se suorastaan häikäisee, aiheuttaa värinää. Sanotaan
myös, että taiteen tehtävä on kommentoida ympäristöään. Kommentointi epäonnistuu,
ellei se aiheuta jonkinlaista väristystä, joko positiivista tai inhoa. Ehkä
kustomkulttuurin ei tarvitse kommentoida ympäristöään, korkeintaan aiheuttaa
pahennusta. Mutta olisihan hienoa jos kustomkulttuurin tekijä paneutuisi
tekemiseensä niin syvällisesti, että tuloksena olisi se jokin twist, kiepautus
joka tuo lopputulokseen särmän!
Toisaalta vaniljan makuiset, mukavat ja tutut ratkaisut ovat
tärkeitä arjessamme. Jos kaikki olisi särmikästä, joutuisimme kierteeseen,
jossa koko ajan pitäisi ottaa pitempiä askeleita tunteaksemme väristyksiä.
Jonkinlaista viitettä tästä antavat vaikkapa kasvotatuoinnit tai
extreme-lävistykset, jotka kuuluivat aiemmin jengeille tai side show-näytöksiin.
Aiemmin äärimmäisinä pidetyt merkit ovat sulautuneet arkipäiväiseksi ja
normalisoituneet. Elämässä harmonialla taitaa olla suurempi merkitys kuin heti
tulee mieleenkään, liika on liikaa ja liian vähän on liian vähän…