Särmää ja uhoa, tunnetta vai järkeä? - Edge and pretension, emotion or rational sense?

(Scroll down for English text)

Rajusti katosta madallettu custom-auto, mattapintainen väri ja karikatyyriset mittasuhteet. Särmikäs vai uhoava? - Heavely chopped custom car, flat paint surface and caricature proportions. Is this edgy or  pretentious?

Taannoisen Japanin näyttelyn jäljiltä syntyi melkoinen määrä ajatuskuohuntaa, joka liittyi hurjaan rakennustyylien moninaisuuteen. Osa kohteista teki vaikutuksen erilaisuudellaan, osa taas jätti täysin kylmäksi, vaikka muutoksia ja tehoja oli vaikka muille jakaa. Tästä syntyi hiukan leikillistäkin pohdintaa, jonka kulminoituu särmän ja näyttämisen tarpeen eli uhon eroihin. Tiedän että tulen olemaan pulassa aiheen epämääräisyyden vuoksi, mutta mitäs siitä...

Jonkinlaisena tallifilosofina kun esiinnyn, huomaan välillä törmääväni asioihin, jotka ovat pikemminkin koettuja, kuin järjellä ymmärrettyjä asioita. Olen jossain määrin tunneihminen ja huomaan saavani ajoneuvoista, musiikista tai vaikkapa kustomkulttuurin teoksista välillä kummallisia innostuksen kohtauksia, joita on vaikea järjellä käsittää. Eräs tällainen vaikeasti määriteltävä asia on SÄRMÄ -käsite, jota koetan hiukan avata ja ymmärtää.  Sanakirjassa särmikästä kuvataan mm. arvaamattomaksi, ehkä tässä yhteydessä sitä voisi kuvata odottamattomaksi ja jopa hiukan yllättäväksi. Toki suurin osa ympärillämme olevasta ei sisällä sen enempää särmää kuin uhoakaan. Se on ihan hyvä juttu, sillä arki on tärkeä asia, se pitää maailman tolallaan!

Tavanomaisesta poikkeava voi tuoda särmää

Kustomkulttuurin tuotoksissa ja asenteessa on usein piirteitä, jotka hakevat aiheestaan jotain keskiverrosta poikkeavaa. Luultavasti siksi, että keskiverto on helppoa niellä, se ei pistele eikä tunnu liian happamalta, se on helppoa sulattaa. Särmä aiheuttaa väristyksiä, se syntyy silloin kun tekijällä on halu säväyttää ja jättää jälki, mutta ennen kaikkea hänellä on näkemystä. Särmä syntyy siinä vaiheessa, kun tuttuihin tai totuttuihin ratkaisuihin ei enää tyydytä.

Moottorisahassa on särmää jo sellaisenaan, mutta kun perushahmo muotoutuu tahallisesti yliampuvaksi ja tehoa sekä vaaraa ylikorostetaan, ollaan jo ehkä uhon puolella. Mutta ilmeisen tarkoituksellisesti! - A motor saw is quite edgy tool by itself, but when the features are intentionally blown up, we may enter to area of pretension.  - Pasi Tuominen

Suoraviivaiset totutut valinnat (”enemmän, pitemmälle, korkeammalle”) saattavat synnyttää voimakkaitakin tuotoksia, mutta tuloksena ei ole särmää, vaan jotain uhon kaltaista. Uho voi syntyä voimasta ja treenaamisesta, siinä ei välttämättä ole kuitenkaan mukana sitä pientä erilaisuutta. Särmään tarvitaan kokonaisuuden ymmärrystä, tajua asioiden välillä vallitsevasta keskinäisestä suhteesta ja harmoniasta. Harmoniaa ei pidä ymmärtää tasaisen helppona ja sulavana, vaan pikemmin kokonaisuutena, jossa on tasapainossa sekä mietoa, että tulista.

Toki voimalla ja särmällä saattaa olla hyvinkin tekemistä keskenään, esimerkiksi moottorin tuottaman äärimmäisen voiman aikaansaaminen vaatii tekijältään näkemystä, herkkyyttä, tietoa ja ehkäpä toisenlaista ajatteluakin. Voiman ja suorituskyvyn lisääminen ovat kuitenkin samalla tasolla tapahtuvia muutoksia. Mielestäni yhdellä tasolla liikkuminen ei kuitenkaan vielä riitä, tehon rinnalle vaaditaan jokin poikkeava ominaisuus. Vaikkapa ulkoasuun liittyvä ja mielellään vielä sellainen, joka ei noudata aivan samaa linjaa, kuin suorituskykyyn liittyvät visuaaliset piirteet. Esimerkiksi kokonaan mustan (uhoavan) maalauksen sijaan jotain kirkasta ja leikkisää.

Mahdollisimman epäseksikäs lähtökohta voi olla Rättisitikka, mutta kun sen muotoja muokataan oikesta paikoista, autoon asennettaan hot rod-tyyppiset vanteet ja renkaa sekä säädetään asento kohdalleen, ollaan särmän lähteillä.
 -  When we choos the most un-sexy starting point, like Citroen 2 CV, can have real edge when the owner re-designs the proportions of the car, adds hot rod-style wheels and tires and adjust the stance. This it the nucleum of the EDGE.
Omistaja ja rakentaja Olli Erkkilä - owner and builder.

Särmän kokemus on enemmän tunnetta kuin järkeä

Nyt mieleen tulee tietysti kysymys, mistä särmän tunnistaa? Kysymykseen ei ole suoraa vastausta sillä särmä on ehkä enemmän tunteeseen kuin rationaaliin ajatteluun liittyvä asia. Sen tuottama kokemus on hyvin henkilökohtainen, eli vaihtelee kokijan oman historian ja ajattelun mukana. Hot rod-autoissa tai customautoissa särmä ei ole aina rahalla hankittava huippuunsa viritetty moottori, tai huippukalliit vanteet ja renkaat. Se on erilaisia yhdistelmiä ja toisenlaista asioiden yhteen saattamista, tai sitten vain täydellistä harmoniaa, jossa osat ja stance vain kerta kaikkiaan istuvat yhteen.

Rämisevä suomi-custom on oma tyylilajinsa, johon kuuluuvat mm.ylimatala katto, kaljapurkit, verhoilematon sisustus, ruostuneet puskurit ja  halvat mustakylkiset renkaat.  Tässä tapauksessa ristiriita syntyy auton karikatyyrimäisten muotojen ja stancen onnistuneesta yhteisvaikutuksesta, kromista, vanteista ja renkaista ja erityisesti auton vauhdikkaasta liikkumisesta. Särmää vai uhoa... kallistuisin särmän suuntaan!
- A rattling Finnish-Custom has a style of its own. It contains over-chopped roof, loads of beer cans, un-upholstered interior, rusty chrome details and cheap blackwall tires. In this case the conflict comes from the caricature -like design combined with well considered stance, chrome, wheels and especially the hi-performance moves of the car. Edge or  pretentious... I'd say edge!

Särmän löytäminen vaatii funtsimista ja ehkä jopa vähän lahjakkuuttakin. Lahjakkuus on kuitenkin harvoin jotain sellaista, joka oikeasti saadaan syntymälahjana. Lahjakas ihminen on sinnikäs ja hänellä on motivaatio oppia uusia asioita ja taustoittaa omaa osaamistaan. Lahjakkuus vaatii perehtymistä ja asioiden katsomista monilta eri kulmilta. Sitä voisikin kuvata loppumattomaksi innoksi perehtyä asioihin. Toinen tärkeä särmän rakennustyökalu on tyylitaju. Sitäkään ei välttämättä osteta rahalla vaan se on kokemuksen ja näkemyksen mukanaan tuomaa kykyä nähdä ympäristössään pieniä asioita, joilla omaa persoonallisuutta voi ilmaista.

Rat Fink oli 60-luvulla särmikäs hahmo, koska se härnäsi tuttua sarjakuvaikonia, Mikki Hiirtä. Ed Roth, Finkin väitetty luoja, oli niin ikään särmikäs hahmo, hän yhdisteli sosiaalisesti hyväksytyn Mikin ja hunningolla olevan rottahahmon yhteen. Syntyi jotain odottamatonta, hahmo aiheutti vanhemmissa pahennusta ja kohderyhmässä, eli nuorissa, taas ihastusta. Roth oli selkeästi ymmärtänyt molempien hahmojen olemuksen ja sekoitti tahallaan ne uudeksi hahmoksi.

Väriltään tumma, mutta muuten voimakkaasti kustomoitu Chevrolet olisi jäänyt varsin ilmeeltään varsin vaisuksi ilman rajusti auton muotoja korostavia scallop-kuvioita. Ne antavat särmää autolle!
- The heavily kustomized  but dark -painted Chevy would had been rather lame without those wild scallops. They create edge for the vehicle! Paint Timo Nieminen

Tuttu vai särmikäs – vai tuttu ja särmikäs?

Tämän ajan kustomkulttuurin taiteilijoille ja käsityöläiselle tyypillistä on tuttujen ikonien toistaminen. Niiden avulla istutaan hyvin kustomkulttuuri-ihmisten joukkoon. Tutut hahmot ja teemat on helppo hyväksyä, vaikka niiden taustalla saattaa olla aikanaan hyvinkin radikaaleja tai särmikkäitä viestejä, niin kuin Rat Finkin takana oli. Tuttujen hahmojen kautta merkitsemme itsemme ryhmään kuuluvaksi. Tätä samaa kuvastoa toistamalla ei töihimme kuitenkaan synny välttämättä särmää, sillä liika toisto vesittää viestin.

Rat Fink by Jan-Olof Lundberg

Särmikkyyttä löytyy usein nykyajan taiteesta, tosin se ei aina keskustele hot roddarin maailmankuvan kanssa. Kustomkulttuurin teos saattaa muuttua taiteeksi ihmisten mielissä, jos jokin teos tai rakennelma on niin hienoa käsityötä, että se suorastaan häikäisee, aiheuttaa värinää. Sanotaan myös, että taiteen tehtävä on kommentoida ympäristöään. Kommentointi epäonnistuu, ellei se aiheuta jonkinlaista väristystä, joko positiivista tai inhoa. Ehkä kustomkulttuurin ei tarvitse kommentoida ympäristöään, korkeintaan aiheuttaa pahennusta. Mutta olisihan hienoa jos kustomkulttuurin tekijä paneutuisi tekemiseensä niin syvällisesti, että tuloksena olisi se jokin twist, kiepautus joka tuo lopputulokseen särmän!

Toisaalta vaniljan makuiset, mukavat ja tutut ratkaisut ovat tärkeitä arjessamme. Jos kaikki olisi särmikästä, joutuisimme kierteeseen, jossa koko ajan pitäisi ottaa pitempiä askeleita tunteaksemme väristyksiä. Jonkinlaista viitettä tästä antavat vaikkapa kasvotatuoinnit tai extreme-lävistykset, jotka kuuluivat aiemmin jengeille tai side show-näytöksiin. Aiemmin äärimmäisinä pidetyt merkit ovat sulautuneet arkipäiväiseksi ja normalisoituneet. Elämässä harmonialla taitaa olla suurempi merkitys kuin heti tulee mieleenkään, liika on liikaa ja liian vähän on liian vähän…

Kustomkulttuurin kansainvälisyyttä hakemassa - Searching the international Kustom Kulture - Yokohama Hot Rod Custom Show 2019

(Scroll down for the english text)

Makoto, Fortune Cats, cast resin, paint.

Viimeisen parin viikon katkos blogikirjoitukseeni on johtunut Yokohaman näyttelystä, joka pidettiin viime viikonloppuna. Siihen valmistautuminen vaati melkoisen työmäärän, eli useita maalattuja esineitä ja tauluja, jotta paikalle ylipäätään kehtasi saapua. Yokohaman näyttely on eräs merkittävimmistä kansainvälisen kustomkulttuurikentän tapahtumista, koskapa sinne saapuu runsaasti osallistujia myös Japanin ulkopuolelta.

Together with the Finnish crew, Mr. Shige Suganuma, the organizer in white coat, left to him John D'Agostino. Back row Janne Ahonen, Janne Kutja, in a red coat Esa Mikkonen, Pekka, front row from left Jussi Alasalmi, Marco Planting, Anne Mikkonen and Eero Kumanto

Olen käynyt Yokohamassa ensimmäisen kerran vuonna 2004, sen jälkeen kansainvälistyminen on ollut hurjaa. Perinteisesti hot rod -maailmassa japanilaiset harrastajat katsovat lähinnä itään, eli Eteläiseen Kaliforniaan. Eurooppalaisten sekä muualta Kaukoidästä tulevien harrastajien toimesta näyttelyyn on tuotu sekä konkreettisia ajoneuvoja, että harrastajien kautta ehkäpä uutta ajatteluakin. Taiteilijaosasto oli perinteisen laaja, osallistujia oli monista Euroopan maista, USA:sta, Malesiasta, Thaimaasta ja jopa Kiinan suunnalta. Pinstripe-maalarit oli koottu omaksi osastokseen ja Suomesta paikalla olivat lisäkseni Jussi Alasalmi, Marco  Planting sekä pienoismallirakennuksen superstara Eero Kumanto, joka saapui paikalle Bankokin hot rod-näyttelystä missä hän oli kutsuttuna vieraana. Tunnettu autonpiirtäjä Janne Kutja majaili muiden kansainvälisten artistien kanssa omalla osastollaan. Euroopasta näyttelyssä pinstripe-taiteilijoita oli myös Italiasta, Virosta ja Sveitsistä.

Käsityöläishaastatteluja

Discussing with Christof Kaspar, the Thrashboy

Discussing with Italian artist/artisane Luigi Morgese

Dan Collins was one of the participant for our conversations of Kustom Kulture, here he is with Marco Platu Planting (right) who organizes the well known and respected Kustom Kulture Show in Helsinki, Finland.

Makoto was one of the participants of the interviews, here with one of the cats which was not yet sold.

Tein paikan päällä myös haastatteluja alan taiteilijoiden kanssa. Eteläisestä Italiasta saapuva Luigi Morgese maalaa ja valmistaa erittäin taitavasti esineitä, joille tyypillistä on kuluneisuus ja tarina. Thrashboy -nimellä toimiva Christof Kaspar tulee Sveitsistä ja hänelle tyypillisiä ovat erilaiset värikkäät maalatut veistokset. Japanilainen Makoto Kobayashi on tunnettu kustom-maalari jonka japanilaisteemaiset patsaat ja maalaukset ovat maailman huippua. Yhdysvaltojen Kaliforniasta saapui Dan Collins, joka on monitaitoinen maalari, tatuoija ja peltiä muokkaava kustomrakentaja. Hän on ollut mukana Kustomkulttuurin alkuhämäristä ja erityisesti alueella, josta kulttuuri on saanut alkunsa.

Kävimme mielenkiitoisia keskusteluja kustomkulttuurin piirteistä, historiasta ja kustomkulttuurin uuskäsityöläisen tai taiteilijan olemuksesta. Yleinen käsitys oli, että kustomkulttuurin rajaaminen johonkin tiettyyn ikäluokkaan, aikakauteen tai maantieteelliseen alueeseen on vaikeaa. Yhteinen tekijä tuntui olevan kuitenkin, että autot ja moottoripyörät ovat jonkinlainen vauhtia antava sisältö, vaikka itse harrastajalla ei sellaista olisikaan. Sitä kautta kustomoinnin perinteinen alue, Kalifornia, nousee tietysti tärkeään asemaan, koska ilman tuota yli seitsemänkymmenen vuoden hot rod – ja kustomointihistoriaa itse kustomkulttuuriakaan ei olisi. Autojen malli tai ikä ei eurooppalaisten maalareiden mukaan ole olennaista, vaan siihen liittyvä asenne ja oman työn osuus. Eteläisen Euroopan skene on moottoripyöräpainotteinen ja usein harrastukseen liittyy vahva tarve korostaa omaa egoa, usein isolla rahalla ostetulla moottoripyörällä. Tällöin kustomkulttuuriin kuuluva käsityöläisyys ja itse tekeminen ja omaperäisyys korostuvat.

Kustomkulttuurin töissä on oltava mukana tekijän sydän

Erilaiset teokset ja käsityön tuotteet voivat olla joko taidetta tai käsityötä, kaikkein tärkein elementti on kuitenkin se, että tekijällä on oma sydän mukana tekemisessä. Se erottaa rutiininomaisen vanhan toistamisen oivaltavasta omasta ajattelusta. Ovatko työt sitten taidetta vai eivät, on tulkintakysymys, johon vaikuttaa mm. katsojan suhde työhön. Eräs ajatus oli, että jos työ on tehty sellaisella tavalla, että tekotapa ei suoranaisesti heti avaudu katsojalle, ollaan taiteen äärellä. Toinen ajatus oli, että esimerkiksi pinstripe-kuvio, joka maalataan vaikkapa autoon, on lisäys olemassaolevaan kohteeseen ja sellaisena se korostaa itse kohdetta, mutta ei ole varsinainen taideteos. Tästä voidaan tietysti johtaa ajatus, että pinstripe-teoksesta tulee taidetta vasta kun se on maalattu omaksi kuvaksi vaikkapa kankaalle ja nostettu seinälle. Oma käsitykseni onkin, että ajoneuvoon maalatun pinstripe-kuvion tehtävänä on tukea tai korostaa ajoneuvon tyyliä, ei kilpailla sen kanssa näyttävyydestä. Oma käsitykseni on, että uuskäsityö voi muuttua taiteeksi siinä vaiheessa, kun työssä on omaperäistä tulkintaa ja sen tekemisen laatu on riittävän korkeaa. Mutta loppujen lopuksi tulkinnan tekevät kuitenkin katsojat.

Restrained use of color and appropriately painted stripes and flames adds a lot for a simple color scheme

Mielenkiintoinen aihe oli myös suhde omassa työssä tapahtuviin virheisiin, saako niitä tapahtua ja ovatko ne korjattavissa. Tässäkin aika lailla yhteinen käsitys oli, että virheet kuuluvat työn tekemiseen ja ilman niitä ei tapahdu kehitystä, itse asiassa virheistä oppii ehkäpä kaikkein eniten! Mutta on toki paikkoja, joissa virheitä ei vaan saa tapahtua, kuten tatuointi… Virheiden havaitseminen tosin vaatii hiukan etäisyyttä työhön. Eräs haastateltava totesi, että pitkään saman työn ääressä puuhatessa sille tulee sokeaksi ja on tärkeää pitää pieniä taukoja, tai jopa ottaa valokuvia töistä ja tarkastella niitä kuvien välityksellä. Valokuva on armoton, se paljastaa asioita, joihin omat aivot eivät enää pysty!

Wildman, Hiro Ishii was celebrating his 30:th pinstriping anniversary year, working as always!

Yokohamassa on merkillepantavaa korkea laatu, joka koskee niin ajoneuvoja, taidetta tai myyntitavaraa. Taiteilijat ovat joutuneet maksamaan paikastaan, mikä tietysti karsii aloittelijat pois. Tänä vuonna on japanilaisen pinstripe-veteraanin Hiro Ishiin eli Wildmanin 30-vuotistaiteilijajuhla, sen kunniaksi hänellä oli esillä mittava osasto pinstripe-töitä. Wildman on hakenut oppinsa Ed Rothilta USA:sta 1980-luvulla ja hän kantaa Rothin perintöä omassa maalaustyylissään. Hän on myös näyttelyjärjestäjä Mooneyesin palkkalistoilla ja vastaa Mooneyesin t-paidoista ja monesta muusta graafisesta elementistä. Näyttikin siltä, että Wildman ei keskeytä työn tekoa missään vaiheessa! Myös Makoto ilmoitti sivulauseessa, että hänellä on myös 30 vuotta maalausta takanaan tänä vuonna. Makoto on kehittänyt pinstripe-maalausta enemmän japanilaiseen tyyliin kuin Wildman.

Kilpailu on kovaa

Näyttelyssä ei voi välttyä kilpailutilanteelta, jokainen käsityöläinen on paikalla myymässä tuotteitaan. Niinpä tärkeätä on löytää jonkinlainen yhteinen linja omille tuotteille, jotta katsojat saavat kiinni teemasta, jota ollaan esittelemässä. Jopa teosten esittelypaikalla on merkitystä, sillä ahtailla käytävillä katsojat kulkevat usein katse suunnattuna kohti pöytiä, silloin liian korkealle sijoitetut esineet saattavat jäädä huomaamatta. Suosikkitähden asemaa ei saa tuosta vain, Mooneyesin johtaja Shige Shuganuma valaisi, että japanilaisille markkinoille pääsy vaatii paljon esilläoloa ja toistoja. Eräs tällainen tähti on Rockin' Jellybean, taiteilija, jonka poikkeuksellisen taitavasti piirretyt naishahmot ja julisteet ovat niin persoonallisia, että ne tunnistaa välittömästi.Rockin' Jellybean esiintyy aina painimaskissa, mikä lisää hahmon eksoottisuutta. Nimikirjoituksia varten on syytä asettua jonoon hyvissä ajoin, sillä nimikirjoituksia jaetaan vain tarkkaan määriteltyinä aikoina!

Japanilaiset tuntuvat olevan kovia keräilijöitä, kun ovet avautuivat klo 8.00, alkoi villi ryntäys kohti Vans-kenkäosastoa. Järjestäjä on valmistuttanut omalla logollaan ja mallillaan tossut, joita sai ainoastaan näyttelyssä. Osaston eteen syntyi yli satametrinen jono, joka kiemurteli ympäri näyttelyaluetta, kaikki halusivat 120 € maksavat tossut itselleen. Sama toistui Mooneyesin omalla osastolla, missä oli tapahtumaa varten tehtyjä muistoesineitä ja paitoja. Makoto puolestaan valmistaa joka vuosi pienen sarjan Fortune Cat -kissapatsaita, jotka hän on maalannut lähes yli-inhimillisen taitavasti. Tänä vuonna näitä parikymmentä senttiä korkeita patsaita oli yhdeksän kappaletta ja ensimmäiset keräilijät olivat saapuneet näyttelyhallin oven taakse jo edellisenä iltana yhdeksän paikkeilla. He saivat jonotusnumeron, jonka kanssa he pääsivät sitten valitsemaan omansa. Noin 800:n euron patsaat myytiin kymmenessä minuutissa loppuun!

The long quey for the Mooneyes Vans was winding between the stands for over 100 meters!

Kustomkulttuuri on moniääninen, värikäs ja joskus vaikeasti määriteltävä kokonaisuus. Yokohaman näyttely on tapahtuma, jonka kuvaaminen ilman adjektiiveja on mahdotonta. Siellä koettavat kustomkulttuurin väristykset on aistittava kaikilla aisteilla ja osa kokemuksesta avautuu vasta viiveellä. Erittäin suuri tekijä on kansainvälinen yhteisö, jonka jäsenet jakavat monesti samat ajatukset, tulivatpa ihmiset etelästä, pohjoisesta, idästä tai lännestä!

----------------

On the trail of custom culture in Japan, Yokohama Hot Rod Custom Show 2019

The interruption of my blog post for the last couple of weeks is due to the Yokohama exhibition held last weekend. It took quite a bit of work to prepare for it, that is to say, several painted objects and paintings to make had to be finished. The Yokohama Exhibition is one of the most significant events in the international Kustom Kulture field, because of the large number of participants from outside Japan.

I've been to Yokohama for the first time in 2004, since then has the internationalization been furious. Traditionally, in the hot rod world, Japanese enthusiasts look mainly to the east, southern California. Europeans and enthusiasts from across the Far East have bring vehicles to the exhibition, and perhaps even new ideas. The artist section was traditionally extensive, with participants from many European countries, the USA, Malaysia, Thailand and even China. The Pinstripers had been assembled into their own section and from Finland I was accompanied by Jussi Alasalmi, Marco Planting and model building superstar Eero Kumanto who arrived at the Bangkok rod hot rod exhibition where he was as an invited guest. Renowned custom car designer-artist Janne Kutja stayed with other international artists in his stand. From Europe, there were also pinstripe artists from Italy, Estonia and Switzerland.

Model builder and pinstriper Eero Kumanto took a elderly gentleman's pose

Thrashboy's monster daruma's

Janne Kutja was was showing his beautiful custom automotive t-shirts

Discussions with the international craftsmen

I also did interviews with artists in the field. Coming from southern Italy, Luigi Morgese makes very skilfully painted objects with a traces of history in the form of beautiful patina and latin flavor. Christof Kaspar, aka Trashboy, comes from Switzerland and his work is characterized by a variety of colorful painted monster sculptures amongst other. Japanese Makoto Kobayashi is a well-known kustom painter whose Japanese-themed statues and paintings are among the best in the world. Dan Collins, a multi-talented low brow painter, tattoo artist and sheetmetal crafter, came from California, USA. He has been involved in the early twilight of Kustom Kulture and especially in the area where the culture originated.

We had interesting discussions about the features of kustom kulture, its history and the nature of the neo craftsmanship or artistry in kustom kulture. The general perception was that it was difficult to limit kustom kulture to a particular age group, era or geographic area. The common factor, however, seemed to be that cars and motorcycles are some kind of impetus, even if the enthusiast himself does not own one. Through this, the traditional area of ​​customization, California, will of course play an important role,  with its seventy years of hot rod and customization history, there would be no kustom kulture itself. According to European painters, the model or the age of the vehicle is not relevant, but the attitude and the amount of one's own work is. The scene in southern Europe is motorcycle-oriented and often involves a strong need to emphasize one's ego, often with a motorcycle bought for big money. In opposite to this,  the craftsmanship of the kustom kulture, the building process and originality are emphasized.

Your mistakes teaches you

Kustom kulture artists pieces can be either art or handicraft, but the most important element is that the artist has his or her own heart and soul put in to it! It differentiates routine repetition from insightful self-thinking. Whether the objects can be considered art or not is a question of interpretation, influenced by viewers own relationship to work. One idea was that if the work is done in such a way that the method or process of doing it does not immediately open up to the viewer, we are at the edge of art. Another idea was that a pinstripe pattern, for example, painted on a hot rod, is an addition to an existing object and as such it highlights the object itself, but is not an actual work of art. This leads, of course, to the idea that a pinstripe will only become art when it is painted on its own, for example on a canvas and placed on a wall. In my opinion, the purpose of a pinstripe painted on a vehicle is to support or emphasize the style of the vehicle, not to compete with it for spectacularity. My own belief is that new handicraft can become an art when the work has its own original interpretation and the quality of its work is sufficiently high. But in the end, it is the viewers who make the interpretation.

A Harley custom from Thailand was covered with Thai-themed messages in paint and sculpture. Is this art?

An interesting topic was also the relationship between mistakes in one's own work, whether they can happen, and whether they can be corrected. Here, too, the common perception was that mistakes are part of the job, and that without them there is no development; in fact, perhaps the greatest lessons are learned from mistakes! But of course, there are places where mistakes just can't happen, like a tattoing... However, detecting own mistakes requires a little distance to work. One interviewee stated that when working for the same job for a long time, he or she becomes blind and it is important to take short breaks, or even take photos of the work and view them through pictures. A photo is ruthless, it reveals things your brain can't do anymore!

Yokohama is remarkable for its high quality, whether it be vehicles, art or merchandise. Artists have had to pay a fee for their stand, which of course doesnt favour beginners. And the organizer is pretty strick to choose who have access to show at all. This year is the 30th anniversary of the Japanese pinstripe veteran Hiro Ishi, or Wildman, and in honor of this he had an extensive selection of pinstripe work on display. Wildman sought his education from Ed Roth in the US in the 1980s and carries the Roth heritage in his own style of painting. He is also an working for Mooneyes and is responsible for their t-shirts and many other graphic designs. It seemed that Wildman would never stop working! Makoto also mentined briefly tha he has 30 years of painting behind him this year. Makoto has developed pinstripe painting in a more Japanese style than Wildman.

Friendly competition among artists

There is clear competitive situation in the exhibition, every craftsman is there to sell his products. So it is important to find some sort of niché for your own products so that viewers will catch up with your presenting. It is significant that you plan how you display your pieces, because in narrow aisles, viewers often gaze down to the tables, objects that are too high may be overlooked. To get a status of a true celebrity, Shige Shuganuma, Mooneyes' director, explained that entering the Japanese market requires a lot of presence and repetition. One such star is Jellybean, an artist whose extraordinarily skilfully drawn female characters and posters are so astonishing, that they are instantly recognizable. Rockin' Jellybean is only showing in a wrestling mask, which adds to the character's exotics. You better queue up early for autographs, as they are only written at well-defined times!

Rockin' Jellybean is always wearing a mask in shows, here a lucky fan has had a chance to take a photo with the Master and his crew.

The Japanese seem to be fierce collectors, when the doors opened at 8am, a wild rush toward the Vans shoe stand began. The organizer has designed sneakers with their own logo and model, which were only available at the show. In front of the stand was a queue of more than one hundred meters, which snaked around the exhibition area, everyone wanted 120 € sneakers! The same thing happened on Mooneyes' own stand, with memorabilia and shirts made for the event. Makoto, for his part, makes a small series of Fortune Cat statues every year, which he has painted with almost superhuman skill. This year, there were nine of these twenty centimeters tall statues, and the first collectors had arrived at the door of the exhibition hall around nine o'clock the previous night. They were given a waiting number with which they could then choose their own. The € 800 statues were sold out in ten minutes!

Custom culture is a polyphonic, colorful and sometimes difficult to define. The Yokohama exhibition is an event that cannot be described without adjectives. The vibes of the kustom kulture experience is felt by all senses, and part of the experience only opens up with delay. A very big factor is the international community, whose members often share the same ideas, whether people from the South, North, East or West!

Max Grundy is famous for his fear-themed artwork

Italian Blaster is a well seasoned pinstriper who has also been working briefly with Ed Roth

Rottarodi ja Sikalintta - Rat Rod and "Lobsider"

”Rat rod” eli” rottarodi” on pysynyt muodissa hämmästyttävästi koko 2000-luvun. Nimen alkuperästä on erilaisia näkemyksiä, mutta vahva arvaus on, että tyylillä viitataan ”rat bike” -eli rottapyörään. Sellaiselle tyypillistä on rähjäinen ulkonäkö ja erilaiset vippaskonstit, joilla pyörä pidetään liikenteessä. Yleensä tämä tapahtuu käyttäen varaosia jotka eivät ole alun perin kyseiseen moottoripyörämerkkiin, tai ylipäätään moottoripyörään tarkoitettuja. Väri on usein mattapintainen, koska sellaisen aikaansaaminen spraymaalilla on helpointa.

 Samalla tavoin rottarodin ulkonäölle on tyypillistä rähjäinen ulkonäkö, viimeistelemättömyys ja ruosteisuus, se on asenteeltaan agressiivinen ja epäsosiaalinen. Rottarodin lähtökohtana on usein 20 -40 -luvun auto, tosin alkuperäisestä ajoneuvosta on jäljellä usein lähinnä hahmo. Koria on usein muokattu vahvasti, katon korkeutta on laskettu, sisutus on repaleinen tai sen sijalla on lähinnä muutama selkänojallinen jakkara. Moottoria ei ole piilotettu konepellin alle, vaan se on julkeasti esillä ja rätisee täysin vaimentamattomien pakoputkiensa kautta, aiheuttaen kadulla vähintäänkin hämmennystä. Rottarodi näyttää myös varsin turvattomalta, verhoilematon sisustus repii kolaritilanteessa matkustajat viipaleiksi eikä jalankulkijoilla ei ole mitään mahdollisuutta selviytyä mahdollisessa yliajotilanteessa, toisin kuin pullamaisten nykyautojen kanssa.

Rottarodilla on suomalainen vastine, se on yhtä rajusti muokattu ajoneuvo mutta uudempaa, ehkäpä 50-70 -lukujen mallia. Epämääräisestä, vinosta tai takakenoisesta, jouset lintassa olevasta asennostaan autot saivat lempinimen ”lintta”, tai parhaimmillaan ”sikalintta”. Olennaista oli, että ajoneuvo oli keskivertokansalaista hämmentävä, sen rakentamista motivoi vahva hätkähdyttämisen tarve. Linttaan liittyy vahvasti yhteisöllisyys, saahan tilavaan, vaikkakin ehkä matalaan autoon mahtumaan mukaan paljon kavereita. Rottarodi tai lintta on siis asenneauto ja sellaisena sitä voi verrata vaikka rock-musiikkiin, tai ehkäpä pikemminkin punkiin. Molemmille on yhteistä vahva itse tekemisen ja itseilmaisun henki, epäilemättä myös hauskanpito, jossa ulkopuolisten kritiikillä ei ole mitään merkitystä. Toisaalta hyväksyvä nyökyttely oman porukan kesken arvostetaan korkealle.

Kuvat: Kimmo Lahtonen

Suomessa linttahenkisiä autoja ilmestyi cruisingeihin jo 80-luvulla.  Custom-ajattelua ilmensi se, että autojen piti olla matalia ja tähän päästiin sekä jousia katkaisemalla, että kattoa madaltamalla eli choppaamalla. Tärkeää oli, että ajoneuvolla pääsi matkaan, siksi ulkonäköön liittyvät muokkaukset eivät korostaneet sen kauneusarvoja, pikemminkin päinvastoin. Auton ulkonäköön suuresti vaikuttava renkaiden ja vanteiden tarkka valinta jäi toisarvoiseksi, riitti että alla olevat pyörät olivat pyöreät. Budjettihenkistä ajattelua korosti se, että auto oli yleensä neliovinen, parhaassa tapauksessa farmarimallinen ja tuntuu siltä, että vuosien 1961 – 64 -malliset Chevroletit olivat hyvin suosittuja.

Mattaväri nopeutti uuden sukupolven rakentajien pääsyä kadulle

Eräs ensimmäisiä rotta-autoja maassamme oli 80-luvun puolivälissä valmistunut Billy Laitilan Packard ”Junkyard-K”, joka ironisen nimensä mukaisesti oli romuttamo-kustom, osat haalittiin mistä löydettiin.  Packardin rakentaminen eroaa kuitenkin linttakulttuurista ratkaisevasti siinä mielessä, että tekijöillä oli selkeä käsitys klassisen kustom-auton mittasuhteista ja ilmeestä, puhumattakaan siitä, että he valitsivat autoon myös valkosivuiset renkaat custom-pölykapseleineen.  Packard oli maalattu mattaväriseksi, niin kuin useat sen jälkeen syntyneet lintta-autotkin. Mattavärisyys ei tuolloin välttämättä kuitenkaan ollut lopullinen tavoite, vaan välivaihe kohti lopullista viimeisteltyä pintaa.

Mattapintainen väri ei ollut sattumanvarainen valinta, sillä hot roddingin ja customrakentamisen historian tuntevat harrastajat tiesivät että jo 40-luvun rakentajat USA:ssa ajelivat autoilla joissa oli mattapintainen maali. Tämä johtui yleensä siitä, että autot olivat jokapäiväisessä käytössä ja rakentaja eteni työssään rahavarojensa mukaan, maalaus oli kallista ja siksi se sai odottaa pitkään. Suomessa historian tuntevia harrastajia oli 80-luvulla jo useita, eräs heistä oli Petri Hälvä joka 80-luvun ensi puoliskolla rakensi itselleen vuoden 1962 Pontiac Grand Prix- hardtopin. Hän valitsi autoonsa tarkoituksella mattapintaisen punertavan värin, kunnioittaen näin vanhaa perinnettä, siitä huolimatta että auto oli viimeistelty. Valintaa kummeksuttiin puritaanipiireissä, mutta kustomautoharrastajat peukuttivat sille vahvasti.

Kuva: Janne Lepola

1980-luvulla ajoneuvon rakentelussa tavoitteena oli aikaansaada viimeistelty ja ”kaunis” auto, tapahtumissa näki harvoin mattavärisiä, ”keskeneräisiä” ajoneuvoja. Kulunut alkuperäisväri saattoi koristaa ajoneuvoa, joka oli ”pelastettu”, eli elvytetty liikenteeseen pitkän seisonnan jäljiltä, mutta jonkinlainen kirjoittamaton tavoite oli saada sekin uudelleenmaalattua. Mattavärisyys antoikin nyt mahdollisuuden päästä nauttimaan ajamisesta, vaikka ajoneuvo oli vielä keskeneräinen. Keskeneräisyydestä tuli hyväksyttyä mattavärin kautta ja se osaltaan antoi 80-luvulla aikuisuuteen kasvaville, toisen sukupolven harrastajille, mahdollisuuden päästä liikenteeseen persoonallisella ajoneuvolla hiukan pienemmällä rahamäärällä. 

Aivan kuten punkia soitettiin amatööripohjalta, rakennettiin ajoneuvojakin itseopittujen tietojen ja vaatimattomien olosuhteiden puitteissa.

Rat Rod and "Lobsider"

The "rat rod" has remained amazingly fashionable throughout the 2000s. There are different views on the origin of the name, but a strong guess is that the style refers to the ”rat bike”. Typical of this is the rough appearance and the various sloppy mechanical solutions that keep the bike in traffic. Usually this is done by using spare parts which are not intended for the particular motorcycle brand in question or for a motorcycle in general. The paint job is often flat, as it is easiest to achieve with a spray can.

 Likewise, the appearance of the rat rod is characterized by its shoddy appearance, rust, aggressive and anti-social attitude. Rat rod is often based on a 20's-40's car, although the original parts are mostly replaced on something suitable. The bodywork is often heavily modified, the roof height has been lowered, the interior is ragged, or is replaced by shot seats. The engine is not hidden under the hood, but is prominently displayed and shakes through its open exhaust pipes, causing at least some confusion on the street. The rat rod also looks quite unsafe, with its unupholstered interior splitting passengers into slices in case of accident and pedestrians having no chance of coping with a possible collision, unlike rounded modern cars.

The rat rod has a Finnish counterpart, a drastically modified vehicle but a newer model, perhaps in the 50's and 70's. Because of their sideways or rearward -leaning body stance, the cars got the nickname "Lintta”, meaning roughly same as ”Lobsided”, or at the highest praise ”Beastly Lobsided”… The point was that the vehicle was confusing, and its construction was motivated by causing discomfort in the eyes of average people. There is a strong sense of community in the ”Lintta”, to get a lot of friends to fit in a spacious, albeit maybe a low car. So a rat rod as well as Lintta is an attitude car and as such can be compared to rock music, or perhaps to punk. They both share a strong spirit of self-expression, and no doubt fun, where criticism from outside is irrelevant. On the other hand, approving nods among your own crew is highly valued.

In Finland, low-cost Lintta’s appeared on cruising nights already in the early-to-to mid 80s. Custom thinking was reflected in the fact that the cars had to be low, and this was achieved by cutting the springs and lowering the roof. The important thing was that the vehicle was kept on the road, so the beauty related actions were not relevant, quite the contrary. The careful choice of tires and rims, that most influential of the appearance of the car, was of secondary importance, it was enough that the wheels were round. Budget thinking was emphasized by the fact that the car was usually a four-door, at best a station wagon, and it seems that the 1961-64 Chevrolets were very popular.

Flat paint helped to grow the popularity of customizing and getting the vehicles on the road

One of the first rat cars in our country was Billy Laitila’s Packard's 'Junkyard-K', which was completed in the mid-1980s, ironically known as the scrapyard-kustom. However, the construction of Packard differs radically from the Lintta-culture in the sense that the builders had a clear understanding of the proportions, stance and appearance of the classic kustom car. Not to mention the fact that the builders also chose whitewall tires with kustom hupcaps. Packard was painted in a flat color, as were many of the subsequent Lintta-rides. However, flat paint was not necessarily meant to be the final goal, but an intermediate step towards the final finished surface.

Flat paint was not a random choice, as hobbyists with understanding of history of hot rodding and kustom construction knew that as early as the 40s, builders in the US were driving cars with flat paint. This was usually due to the fact that the cars were in daily use and the builder proceeded with his financial resources, the painting was expensive and it was therefore a long wait. In the 1980s, there were already many enthusiasts in kustom history in Finland, one of whom was Petri Hälvä, who built the 1962 Pontiac Grand Prix hardtop in the first half of the 1980s. He deliberately chose a flat rust-reddish color for his car, thus respecting an old tradition even if the car was completely finished. The choice was bitterly received by puritanists, but it was strongly thumbed up by kustom car enthusiasts.

Indeed, in the 1980s, the goal of vehicle design was to produce a finished and "beautiful" car, and at the shows were rarely seen in flat painted, "unfinished" vehicles. A worn-out original color may have adorned a vehicle that had been "salvaged", that is, returned to road after a long standstill, but some sort of unwritten goal was to have it repainted. The flat paint now made it possible to enjoy driving even though the vehicle was still unfinished. The whole idea of using unfinished vehicle became accepted through the flat color. In the 1980s it actually contributed to the growth of second-generation Finnish car builders and enthuaists into a customized ride for slightly less money. 

Just as punk was played on an amateur basis, vehicles were built with self-taught knowledge and modest garages.

Kustomkulttuuri on monien erilaisten asioiden sämpläystä - kustom kulture is sampling together things that didn't had much to do with each other

Kustomkulttuuri on jälkimoderni ilmiö, siinä keskenään erilaisista ympyröistä tulleet ja eri aikoina vaikuttaneet asiat sekoittuvat uudeksi kokonaisuudeksi

 Jack Lindqvist tattoo

”Alkuperäiset” kustomkulttuurin ihmiset, he jotka 50- ja 60- luvulla olivat nuoria, olisivat kuvainnollisesti mätkineet kuonoon punk-rokkareita jotka väittäisivät olevansa samaa porukkaa heidän kanssaan. Monet kustomkulttuurin ilmiöistä sivuavat hyvin vähän, jos ollenkaan custom-ja hot rod-ajoneuvoryhmää.  Tatuoinnit kuuluivat aikoinaan kriminaaleille, merimiehille tai kummallisille sirkushahmoille. Pin-Up -neitoja ihailtiin lehtien sivuilta, joskus jopa autokuvien yhteydessä, mutta burleskimaiset esitykset eivät koskettaneet teinejä muutoin kuin unissa. Tikihahmot kuuluivat pääasiassa ravintoloihin, joissa kävivät aikuiset ihmiset, mutta ajoneuvoissa niitä ei nähty juuri koskaan.  Musiikki oli rock’n’rollia, doowoppia tai muuta vanhaa koulua, ei mitään punk-räminää!

Bettie Page ja hot rodit olivat harvoin esillä samoissa tapahtumissa 1950-luvulla. - Bettie Page and hot rods were rarely seen together in the same shows in the fifties.  - Photo: Irwing Klaw, Wikipedia commons.

American Graffiti-elokuva 70-luvun alussa räjäytti nostalgiapankin ja se sopi loistavasti 50-lukutrendiin, jota tuolloin elettiin. Fiftarimuoti oli ylhäältä ohjattu todellinen muoti-ilmiö, joka kuihtui pois samalla tavoin kuin muutkin trendit, vaikkakin monet tuolloin nuoruuttaan eläneet ovat usein jumittaneet tuohon aikaan. 80-luvun puolivälin jälkeen nuoruutensa kukoistukseen päässeet auto- ja moottoripyöräharrastajat (desperate generation) löysivät vanhan tyylin uudestaan, mutta tällä kertaa ilmiötä ei ohjattu ylhäältä, vaan se kasvoi ryhmän sisältä. He syntyivät tuohon maailmaan, ehkäpä vanhempiensa innoittamina ja lähtökohtaisesti USA:n länsirannikolla, mutta myös toki pohjolassa. Nostalgian innostamat alkuperäiset harrastajat taas palasivat takaisin nuoruuteensa.

Desperate generation?  - Elämäntapa näkyy tyylinä. - The way of life shows in the style of life.

Nuo olivat aikoja, jolloin mm. monokromaattiset pastellivärimaalaukset olivat mainstreamia, sen vastapainoksi haettiin ehkä alkuperäisyyttä, aitoa 40-, 50- tai 60-lukua.  Alkuperäisille 50-60 -luvun nuorille American Graffiti oli ollut nostalginen trippi nuoruuteen, nyt elämän jo hiukan pyöristyttämät viisi-kuusikymppiset halusivat customautonsa takaisin, tosin nykyaikaisin mukavuuksin varustettuna. Uudet harrastajat puolestaan halusivat elää juuri niin kuin nuo alkuperäiset silloin joskus. Heidän suhtautumisensa vintageen saattoi olla jopa puritaanisempi kuin alkuperäisten custom-ihmisten.

 Suomessa cruising-iltoihin alkoi ilmestyä mattavärisiä chopattuja customautoja, mutta ilmiasultaan harrastajat olivat pääosin tyypillisiä aikansa harrastajia. Törmäsin ensimmäisen kerran vintage- hot rod -ilmiöön vuonna 1992 Englannissa, pastelliväristen Anglioiden seassa oli patinoituneen näköisiä A- ja T-Fordeja nelosmoottoreilla. Niiden ympärillä pyöri rasvatukkaisia miehiä löysissä farkuissaan ja tunnelma oli kuin vanhassa elokuvassa, hyvin virkistävä ja autenttinen.

Billing Aquadrome Englanti 1992 - kustom kulture-tyyliä ennen Kustom Kulture-näyttelyä - Kustom kulture style before Kustom Kulture -exhibition

Laguna Beachin vuoden 1993 Kustom Kulture – näyttely putosi uusnostalgiseen aikaan hyvin. Rat fink ja hot rod-taide olivat nousussa, pinstripe-maalareita alkoi näkyä taas vuosien poissaolon jälkeen hot rod-näyttelyissä. Vintage rock’n’roll -bileet mm. Englannin Hemsbyssä keräsivät isoja joukkoja, mukaan mahtui myös customautoja, hot rodeja ja moottoripyöriä.  Uusi sukupolvi tunnisti tästä toiminnasta paljon hauskoja visuaalisia asioita, joiden historiallinen tausta ei ollut enää niin kauhean tärkeää. Tiki-kulttuurista kirjoitettiin useita värikkäitä kirjoja, Betty Page nosti kiinnostuksen pin-up -kulttuuriin ja USA:n länsirannikon skeittikulttuurin kautta mukaan tuli tärkeitä merkkejä, kuten Dickies-vaatteet.

1990-luvun puolivälin jälkeen internet räjäytti tiedonkulun. Tieto USA:n tyyleistä, oikeista vaatebrändeistä tai taiteilijoiden maalaustyyleistä lähti leviämään ilman viivytyksiä. Kustomkulttuurin ympärille alkoi syntyä tapahtumia, joissa samanhenkiset ihmiset kohtasivat ja jakoivat ideoitaan. Niille yhteistä oli usein retrotyylisyys ja cooli asenne. Pian huomasimme, että toisilleen tuntemattomat ilmiöt olivat sulassa sovussa keskenään. Naiset ottivat suuria tatuointeja, aiheet saattoivat olla tuttuja Ed Rothin hahmoja, tai tiki-hahmoja, tatuointien aiempi syvällinen viesti saikin usein koristeen merkityksen. Hippichopperit, VW:t, vanit ja vanhan koulun hot rodit saivat yhtäläistä arvostusta, t-paidoissa saattoi olla Rat Fink tai Misfitsin logo. Pääkallon pelottava viesti muuttui koristeeksi, joita pikkulapsetkin kantoivat päällään.

Kustomkulttuurin piirissä Volkswagen ja Van-pakettiauto mahtuvat samaan tapahtumaan ongelmitta, toisin oli 1970-luvulla. - In the kustom kulture scene there's no problem to mix VW:s with Vans. But in the seventies it was impossible to see them in a same meeting.

Kustomkulttuuri on kuin sämplättyä musiikkia, jossa poimitaan olemassolevista kappaleista parhaat riimit ja sovitetaan niistä uusi kappale. Modernia ajattelua voisi kuvata jatkuvuudella, eli perinteisen tiedon päälle rakennetaan uutta ja sitä kautta historian perustalle kehittyy uusia asioita. Jälkitmodernille maailmalle on tyypillistä, että ilmiöiden jatkuvuus ei kiinnosta, ainoastaan niistä löytyvät kiinnostavat yksityiskohdat. Tätä kautta kiinnittyminen historiaan myös häviää ja tapahtuu kuten minulle joskus…Harjoittelija tuli luokseni, kun piirtelin liekkikuvioita t-paitagrafiikkaan. Hän tokaisi, että mistä sä ton kuvion keksit, toihan on ikivanha murhahevisymboli toi liekki!

Todellakin, vanhan koulun jäärät puristelevat nyrkkejä taskussaan kun ”nuoren polven” kustomkulttuuriporukka vähät välittää siitä, mihin jokin lentävä silmä liittyy. Jos se on kiva niin sen voi laittaa mihin huvittaa.

Kustom Kulture can be called a postmodern phenomenon, things that have influenced different circles and at different times are sampled into a totally new entity.

The "original" people in the custom culture, who were youngster in the 50s and 60s, would have figuratively gobbled up punk rockers who would be hanging around in the same meetings with them. Many of the custom culture phenomena touch very little, if any, on the custom and hot rod vehicles. Tattoos once belonged to criminals, sailors or strange circus characters. Pin-Up girls were admired on the pages of men magazines, sometimes even in car pictures, but burlesque performances did not touch teens except in their wet dreams. Most of the Tiki-characters were hidden in restaurants that were visited by middle class adults, but they were almost never seen in vehicles. The music was rock'n'roll, doowop, or any other old school, no punk brawl!

The movie American Graffiti hit the nostalgia movement big time in 1973 and was a perfect fit for the 50s trend that was being lived at the time. Fifties was a big trend, set more or less from the fashion industry. It faded away just like other trends, though many of those in their youth are still stuck at that period of style.

After the mid-1980s, car and motorcycle enthusiasts (Desperate generation rediscovered the old style, but this time the phenomenon was not controlled from above but grew within the group. They were born into that world, perhaps inspired by their parents and basically on the west coast of the United States, but also, of course, in the North. The original car guys, inspired by nostalgia, returned to their youth.

Those were the times when monochromatic pastel paintings were big. To counterbalance modern that trend, genuine 40s, 50s or 60s style begun to grow again. American Graffiti had been a nostalgic trip to 50s and 60s adolescence. Now a bit stubbier perhaps, they wanted their custom car back, but with modern amenities to suit their comfort needs. New enthusiasts, in turn, wanted to live just like those original ones then. Their attitude toward vintage was sometimes even more puritanic than that of the original custom or hot rod -people.

 In Finland, flat painted chopped cars began to appear on cruising evenings, but the enthusiasts outlook were mostly typical of their time, jeans, cowboy boots and t-shirts. I first encountered the vintage hot rod phenomenon in England in 1992, mixed with pastel-colored street machines I found a flock of roadsters and coupes, in worn out paint jobs and flathead engines. Around them hang hot rodders with greased hairdo’s and 501’s, the atmosphere was like in an old movie, very refreshing and authentic.

Laguna Beach's 1993 Kustom Kulture exhibition fell well into neo-nostalgic times. Rat Fink and hot rod art were on the rise, with pinstripers starting to appear again after years of absence in hot rod shows. In England the Hemsby rock 'n' roll party gathered a large crowd, including customs, hot rods and motorcycles. The young generation around the shows dug the interesting vintage details, but the historical background was no longer so terribly important. Many colorful books were written about the Tiki culture, Betty Page raised interest in pin-up culture, and through the US West Coast skate culture, important brands came along, like Dickies clothing.

After the mid-1990s, the Internet exploded the flow of information. Knowledge about US styles and authentic clothing brands or artists' painting styles began to spread without delay. Events began to emerge around a custom culture where like-minded people met and shared their ideas regardeless of the country of their origin. What they often had in common was a retro style and a cool attitude. We soon discovered that the phenomena unknown to each other were in perfect harmony. Women took large tattoos, the  themes might be familiar Ed Roth, or tiki characters, and the in-depth message of the tattoos was lost to decorative meaning of the picture. Hippie-style choppers, vans, VW’s and old-school hot rods received equal praise, with t-shirts possibly bearing Rat Fink or the Misfits logo. The scary message of the skull turned into an ornament that even young children wore.

Custom culture is like sampled music, picking out the best rhymes from existing songs and fitting them into a new song. The modernistic movement could be described as continuity, building on traditional knowledge, and thus developing new things on the basis of history. For the postmodern world it is typical that nobody cares much about the tradition or history. What is important, is that the idea is cool enough to be included in his or hers world of interest. Through this, the attachment to history also disappears and things like this happens: A trainee came to me as I was drawing flames on t-shirt graphics, ”hey where did you (old fart) found that shape, you know, it is a historic heavy rock-theme! Really old, at least from the seventies… Good or bad? Doesn’t really matter if you just like it!